Orpokoti 1

Pieni hahmo kiipeili ylös ränsistyneelle katolle, joka voisi romahtaa jo pienestäkin vesisateesta.
Rubyn katse harhaili aidanraosta kaupungin kattojen tasalla, seuraillen pilvien ikuiselta tuntuvaa harhailua taivaalla. Ne muodostivat pyörteitä, spiraaleja ja kuvioita jotka pyörryttivät häntä. Törmätessään Detzgiman pilvenpiirtäjiin ne nousivat ylöspäin ja katosivat pitkin seinämää ylöspäin, kadoten taivaalle paksuna harmaankeltaisena muurina. Aurinko kuulsi kelmeänä valoaan kaupunkiin. Ruby huokaisi murheellisena ajatuksilleen. Asiat painoivat häntä päivä päivältä vain enemmän, ajatukset jotka koskivat hänen tulevaisuuttaan. Hänen kolme ystäväänsä olivat kadonneet salaperäisesti viimeisen kahden viikon sisään, jälkiäkään jättämättä. Hyvästejä jättämättä. Kukaan ei ollut nähnyt heidän lähtevän.
Miksi he olisivat karanneet pois lastenkodista? Mantis oli kieltänyt kyselemästä asiasta, käyttäytyen kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Eikä Ruby uskaltanut näyttää liian surulliselta muiden nähden, täällä oli tapana rangaista tunteellisuudesta, joka häiritsi Mantiksen ajatuksenjuoksua.


[url][/url]

Ruby laski katseensa alas, nähden kuinka Mary astui ulos ruokavarastosta ja kantoi jotain sylissään. Hänen hameensa oli vieläkin veritahroissa eilisestä kurituksesta jonka hän oli saanut itseltään Mantikselta.
Ruby hyppäsi alas ja keskeytti Maryn matkan. Selvästi järkyttyneenä Mary tuijotti hetken Rubyä silmiin ennen kuin koetti luikkia pakoon tiputtaen samalla osan ruokatarvikkeista maahan.

"Varastit taas! Mantis tappaa sinut jos jäät kiinni. Kuinka typerä voit olla Mary?" Ruby tiuskaisi ja esti Maryn liikkeet tarttuen tätä ranteista.
"Vie ne takaisin, viethän?"


"Mantis ei tiedä mitään jos sinä et kerro. Ota, saat osan näistä jos pidät suusi kiinni. Vai haluatko syödä jotain pilaantuneita perunoita ?" Mary tokaisi keräten tipahtaneita säilyketölkkejä
"Olet jo tarpeeksi vanha rikkomaan sääntöjä, Ruby. Et ole lapsi enää."

"Tiedät miten tässä käy, vai pidätkö siitä että hän rankaisee sinua, minua ja kaikkia muita jostain säilyketölkistä?" Ruby painotti.
"Jos tässä käy niinkuin.."

"Aina sinä vikiset." Mary tiuskaisi.
"Vai alatko taas riehua?"

Ruby oli jo ennestään tarpeeksi alakuloinen ottaakseen Maryn nokitteluja vastaan. Hän sai joskus kohtauksia, jolloin millään ei ollut väliä. Kohtausten aikana hän oli energisempi kuin koskaan, kuuli ja näki paremmin. Hän ei ollut rääpäle enää.
Viime kuukausina kohtauksia oli ollut vähemmän, mutta hän salaa toivoi niiden palaavan, hänen ainoa oma hetkensä muiden seassa. Hän laski hetkeksi katseensa.

"Tiedät etten pidä siitä että nokittelet minulle Mary" hän sanoi hiljaa mumisten.

Mary irrotti katseensa hetkeksi ruoista ja katsoi kohti Rubya. Hiljaisuus laskeutui. Rubyn ärsyttäminen ei ollut ensimmäisenä toivelistalla, sillä Rubyä pidettiin yleisesti paikan skitsona joka saattaa seota vääristä kommenteista..tai ihan huvikseen.

"Näytät nääntyneeltä, Ruby. Eikö Mantis ole antanut sinulle ruokaa?"

"En muista milloin olisin syönyt lihaa. Joudun syömään sitä mitä löydän. En silti suostu syömään mitä olet ottanut, sillä Mantis lahtaa meidät silloin. Vie ne takaisin, vie ne nyt!"

Maryn aikomuksiin ei kuulunut palauttaa ruokaa. Hän ei suostunut enää kyykistelemään Mantikselle, ei eilisen piiskauksen ja nöyryyttämisen jälkeen. Hän oli jo aikaa sitten oppinut juonittelun, valheiden ja selkäänpuukotuksen jalon taidon, kuten jokaisen tytön kuuluisi osata. Sosiaaliset pelit olivat hauskoja, varsinkin Hunger Cityn [lastenkodin alue ]vahtivuorojen välillä.
Hän repäisi kannen auki yhdestä purkista.

"Ei Mary! " Ruby ryntäsi ja koetti ottaa purkin tämän kädestä.

"Se on jo auki" Mary naurahti "Meillä on paremmat sapuskat kuin kenelläkään tässä kaupungissa. Veikkaan ettei edes sotilaat syö näin hyvin".

Ruby vilkuili ruokaa. Lisäaineet tuoksuivat ilmassa. Hieman ummehtunut tonnikala jostain 90-luvulta parasta ennen päivämäärä ohitettu jo aikapäivää sitten. Hän tunki kätensä purkkiin salamanopeasti ja otti osan ruoasta. Nesteet tihkuivat pitkin hänen käsiään kun verensokeri alkoi nousta.

Ruby ja Mary istuivat syömässä ruokaa kun hälytys annettiin. Itäsiivessä oli nähty tunkeilijoita jotka olivat tunkeneet alueelle ja kadonneet. Todennäköisesti nistejä etsimässä jotain varastettavaa, heidän lihansa oli yleensä aika imelää mutta syötävää silti. Mary potkaisi ruoat nopeasti seinänrakoon ja peitti sen kivellä, toivoen ettei rotat kerkeäisi syömään kaikkia ruokia ennen kuin he palaisivat.


He saapuivat kokoontumispaikalle. Muut olivat jo ottaneet sotamaskinsa mukaan ja Mantis katseli lapsia tasanteelta
tyypillisen tympeänä.

"Tiedätte mitä tehdä, rakkaat kerubini. Etsikää ne ja ruokkikaa itsenne! Jos niistä yksikin pääsee ulos arvon teistä yhden satunnaisesti ja vien erikoishuoneeseeni" Mantis sanoi lähes ilmeettömänä.
"Muistakaa aina, että haluan vain että olette elossa. Olen pelastanut teidät kaupungilta, pedofiileiltä ja itseltänne, te syntiset lapsukaiset. Vähintä mitä voitte tehdä on puolustaa tätä paikkaa. Ruokin teitä, annan teille suojan, nyt, osoittakaa olevanne suojeluni arvoisia!" Hän ojensi sormuksensa kohti lapsia jotka ryntäsivät suutelemaan sitä. Mantis oli kuningatar ja lapsien suurin ilo oli palvella häntä kuolemaansa saakka. Jos eivät olleet, heidät ojennettiin erikoishuoneessa, josta harva lapsi palasi.

"En yleensä ruoki teitä aamuisin, varsinkaan ennen jahtia, mutta en halua teidän syövän kaikkea lihaa, tuokaa jotain varastoon! Ottakaa kiinni"


[url][/url]

Raato nytkähteli Mantiksen käsissä kun hän kiusasi nälkäisiä, hyppiviä lapsia rotalla. Oi tätä perheonnea!




Lapset ryntäsivät asemapaikoilleen. Mantis asteli ylös toimistoonsa, sulki oven perässään. Hän istui rauhallisesti työpöytänsä ääreen ja avasi radiotaajuuden joka käsitti koko Hunger Cityn alueen. Kiinalainen tee tuoksui huoneessa kun hän kuunteli kuinka nistien tuskanhuudot alkoivat kaikua pitkin orpokodin katuja. Lapsien pienet jalat läpsyivät milloin soralla, milloin lasinsirpaleilla, milloin toistensa päällä.

"Kuinka ihanaa onkaan kuunnella pienten jalkojen tepsutusta kotonaan" Mantis hymähti mielessään.
Yksi nisteistä mätkähti maahan ja kiljuvat lapset täyttivät äänillään Mantiksen kuuloaistit. Irtoavat jäsenet, ahneet lapset repimässä heiltä silmiä päästään. Tuskainen korina sekoittui vereen ja kehon eritteisiin, repiviin ääniin. On aina ilo tietää, että viattominkin lapsi on sisältä raaka kuin hyeena, eläin, alkukantainen hirviö joka on valmis tappamaan oman äitinsäkin jos Mantis niin haluaisi. Tai jos hän olisi jättänyt näiden äidit eloon. well, It's the thought that counts.


Yleensä lapset ovat hienovaraisempia, väijyvämpiä, mutta tänään he olivat nälkäisiä aamuisesta rotastaan huolimatta.
Verinen vana vei ruokavarastoon, ja huomenna olisi tarjolla viimein pitkään kaivattua lihaa.